Meidän tarina

joulu 2, 2019 | Tositarina | 2 Kommentit

Minä asustelin aikani Mikkelissä, tarkemmin sanottuna Urpolassa. Urpola on hieno paikka. Kivenheiton päässä on useita lampia, hyvät lenkkimaastot ja mikä parasta, Urpolan helmi, paikallisbaari, sellainen kantakapakka. Ei haitannut vaikka housuissa oli ryppy.

Elelin tuolloin enemmän sellaista liikkuvaa elämää, viikosta meni 3-4 yötä hotellimajoituksissa. Kamppeet menivät pariin putkikassiin ja matkaseurana oli Arttu, maailman hienoin Airendale. Mikkeli toimi meillä pääasiassa tavaroitten säilytystilana.

Eräänä aamupäivänä olin jälleen pakkailemassa kamoja kasaan, edessä oli muutaman päivän reissu ja kiikuttelin kasseja autoon. Läväyttäessäni auton takaluukun kiinni, kuulin läheiseltä kadulta huutoa. Köpöttelin katsomaan mistä oli kysymys ja näin jalkakäytävällä seisoskelevan kauniin vaaleatukkaisen tytön. Tytön jaloissa makasi julmetun kokoinen saksanpaimenkoira. Tyttö seisoi noin metrin päässä koirasta ja huusi apua. Kipitin paikalle hämmästelemään tilannetta, koiruus makoili asfaltilla kyljellään, täysin rentona ja rauhallisena.

Tyttö oli kovin hätäinen ja sanoi että koira meni yhtäkkiä makuulleen ja nyt se ei nouse ylös. Katsoin koiraa tarkemmin ja hoksasin että se ei hengittänyt. Koiran kieli sinersi ja kun kokeilin sen sydäntä, totesin että konehuone on täysin hiljainen.

Aloitin paineluelvytyksen. Painelin nopeaan tahtiin koiruuden rintakehää ja jatkoin paineluelvytystä puolisen minuuttia. Tämän jälkeen keskeytin ja nostin koiran päätä, asensin suuni sen kirsun ympärille, puristin koiran suun tiiviisti kiinni ja puhalsin ilmaa keuhkoihin. Rintakehä nousi puhallusten tahtiin. Puhallettuani pari puhallusta, siirryin taas paineluelvytykseen. Parin elvytyskierroksen jälkeen kokeilin reisivaltimon sykettä. Mitään ei ollut tunnettavissa. Vieressäni seisova tyttö katsoi toimintaani, kummallisen rauhallisena, silmistä valuvat kyyneleet tahrasivat poskia.

Kerroin tytölle että mielestäni tilanne on toivoton, kysyin kuitenkin että haluaisiko hän että jatkaisin vielä elvytystä. Tyttö kyykistyi koiran viereen, asetti kätensä sen kaulalle ja sanoi että ei. Tämä tyttönen muuten on rakas vaimoni, Suvi.

7.6.2019, Kangasniemellä, Teppo Heinola

Kun tulee oikea hätä, tilanne jossa pitäisi toimia stressaavassa ympäristössä ja on oikeasti todella kiire, ihmisen toimintakyky riippuu paljon tyypistä. Joku sählää, joku menee ihan hiljaiseksi, ja aina yleensä porukasta löytyy se, joka ottaa ohjat käteensä ja aloittaa järjestelmällisen toiminnan näennäisen rauhallisena.

Tämä ero toimintamalleissa tulee usein vastaan eläinklinikan arjessa. Kun sisälle kannetaan huonokuntoinen eläin tai kun leikkauksen riskit realisoituvat, eläimen elintoiminnat pysähtyvät ja tilanne vaatii elvytystoimenpiteitä.

Yleensä kuulun itse siihen porukkaan, joka tekee ja toimii, ja miettii vasta myöhemmin kuinka pelottavaa tai surullista juuri tapahtui. Olen kuitenkin kerran elämässäni kokenut eläimen äärellä täydellisen, kokonaisvaltaisen jäätymisen. Tämä tapahtui silloin kun Frexi, ensimmäinen oma koirani kuoli.

Oli kaunis, helteinen kesäaamu. Teimme lähtöä kaverin 30-vuotissynttäreille. Lähdin ulkoiluttamaan Frexiä ja Tepon Arttu koiraa ennen reissuun lähtöä. En päässyt pitkälle, ehkä noin sadan metrin päähän kotoa. Yhtäkkiä Frexi päästi pienen korahduksen, kaatui taaksepäin ja lysähti maahan. Tuolloin olin itse viittä vaille valmis eläinlääkäri, takana oli jo kaksi kesää kandina. On kamalaa muistella, että tuossa tilanteessa en kyennyt tekemään yhtään mitään. Tuijotin elotonta koiraa täysin lamaantuneena. Päässä ei liikkunut ajatuksia, ei mitään. Onnistuin sentään huitomaan parkkiksella autoa pakkaavalle Tepolle, että pysähdy, auta.

Teppo aloitti välittömästi elvytystoimet. En kyennyt auttamaan elvytyksessä, katselin vain vierestä. Teppo kysyi jonkin ajan kuluttua, jatketaanko vielä. Pudistin päätäni tietäen, ettei mikään pelastaisi tuota vain kuusivuotiasta koiraa.

Suunnaton suru iski vasta myöhemmin. Oli vaikeaa katsella niillä synttäreillä muiden koirien juoksentelua saarta ympäri, kun oli vasta aamupäivästä haudannut oman koiransa. Suru ja menetys on väistämätön osa koiranomistamista. Se päivä tulee eteen aina.

Suuri toiveeni olisi, ettei kenenkään tarvitsisi jossitella jälkikäteen, olisiko omalla toiminnalla voinut auttaa. Hätätilanteissa toimiminen on asia, jota voi harjoitella. Se, että on ajatuksissa käynyt tilanteita läpi ennakkoon, auttaa kummasti toimimaan kun todellinen hätätilanne tulee vastaan. Siksi olen pitänyt eläinlääkärin urani aikana paljon ensiapukoulutuksia omistajille, ja siksi syntyi myös Eisepure.

7.6.2019 Suvi Heinola

2 Kommentit

  1. Anne Ådahl

    Siinä on syynsä, miksi ei omaa lemmikkiä tai läheistä ihmistä pitäisi (eläin)lääkärin lähteä hoitamaan. Itse kuulun samaan sarjaan kuin Teppo, teen ensin ja tärisen sitten. Olen myös sellainen “mitä sitten jos…?” -tyyppi. Joutoaikoina tulee tuumailstua kaikenlaisia mahdollisia sattumuksia ja niihin reagoimista. Siitä on ollut hyötyä lasten ja eläinten kanssa. Kiitos näistä teksteistä. Pikkuisen kieli poskella vakavaa asiaa. Jää hyvin mieleen. Yksi koiristani muuten kuoli melkein samalla tavalla, tosin sitä en edes yrittänyt elvyttää, koska sillä oli vakava perussairaus jonka seurauksena se menehtyi. Lopetusaika oli varattu, mutta ei sitten ehditty. Kipuja sillä ei ollut, muuten vain tukala olo lopussa.

    Vastaa


    • Team EiSePure

      Kiitos Anne kommentistasi! Juuri näin, ennakointi auttaa jo kummasti. Ja se, että tietää, mitä on tekemässä.

      Vastaa


Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *



Ruokalepo

Ruokalepo

Oletteko ikinä ajatellut, mitä tapahtuu, kun on syönyt mahan täyteen jotakin hyvää? Ainakin minulla menee aivot narikkaan, tekee mieli käpertyä sohvalle pötköttämään ja katsella vaikkapa joku lopullisesti kajuutan tyhjentävä elokuva. Tämä juttu tuli mieleen, kun Suvi…

Selkäkipu

Selkäkipu

Olipa kerran potilas, jonka takajalat sanoivat sopimuksen irti, ihan äkisti. Se pystyi liikkumaan hieman. Se myös tiesi missä sen jalat olivat, varpaissakin oli tuntoa, kun niitä nipisti, niin se veti vikkelästi jalan pois. Kakka pysyi siellä, missä sen pitikin. Eikä…

Pilkityttääkö?

Pilkityttääkö?

Allipalli suoritti ensimmäisen asteen airedalen-testin, se oli minulla matkassa pilkkireissulla. Hienosti istuskeli vieressä ja tuijotti jäässä olevaa reikää. Asuna Allilla oli 5m fleksi joka oli näppärällä umpisolmulla kytketty meikäläisen haalarin lenkiin. Täällä…