No ei se mitään, rohkea rokan syö! Tästä pääset tutustumaan siihen mistä EiSePure on saanut nimensä:
Kaikilla hienoilla nimillä on taustalla tarina, niin myös meillä
Joskus tämän vuosituhannen alussa minäpoika elelin melkolailla huoletonta elämää. Olin päättänyt erikoistua tuotantoeläimiin ja erikoistumiseen kuului minun tapauksessani työskentely patologian laitoksella yliassitenttina. Siellä minä suorittelin obduktioita, tuijottelin mikroskooppiin ja luennoin opiskelijoille. Tuolloisen patologianlaitoksen johtajan suorittama työhaastattelu päättyi hieman kummallisesti, Antti totesi että opiskelijoinasi oleviin tyttösiin et sitten Teppo puutu, sovitaanko niin.
Mitäpä tuo minua haittasi, 95% opiskelijoista oli tuolloin naispuolisia, ja pakkoko minun oli juuri patologian kursseja lusivia opiskelijoita tapailla? Mutta tokihan minä olin hoksannut patologian luennoille osallistuvan vaalean, pitkähiuksisen tyttösen nimeltään Suvi.
Minä sain taputeltua kasaan riittävän määrän patologian laitosta ja niin minä siirryin työskentelemään Mäntsälässä sijaitsevalle Saaren klinikalle. Saaren klinikalla minä hoivasin lehmiä. Minun hommanani oli opettaa viattomille opiskelijoille kuntapraktiikkaa.
Minä olen lähtöisin Tapanilasta, Pohjois-Helsingistä. Se on tuollaiselle keskiverto aikamiespojalle Mäntsälän yöelämä melko hiljaista. Sattuneesta syystä minulla meinasi aina välillä käydä erityisesti viikonloppuisin aika pitkäksi. Niinpä minä solahdin säännöllisen epäsäännöllisesti Helsingin yöelämään.
Eräänä viikonloppuna, mitä kummallisempien sattumusten ja tapahtumien jälkeen minä löysin itseni yöpymästä Punavuoresta, juurikin sen vaaleatukkaisen tyttösen nurkista. Aamulla heräsin hämmentyneenä ja pällistelin maailmaa vieraasta sängystä. Totesin että olin kelteisilläni ja hienoisesti huolestuneena pälyilin ympäri huoneistoa. Hoksasin että vaatteeni oli aseteltu varsin järjestelmällisesti pieniksi kasoiksi pitkin lattiaa. Vaatemyttyjen keskellä pötkötti jäätävän kokoinen saksanpaimenkoira. Minä kampesin itseni ylös sängystä ja suunnittelin kerääväni kamppeeni kasaan. Saksanpaimenkoira valpastui ja loi minuun terävän silmäyksen. Sen etutassujen välistä pilkotti minun kalsarit. Kävelin koiran luokse ja jäin pohtimaan tilannettani. Takanani olevasta sängystä kuului rahinaa ja uninen naisen ääni (onneksi) totesi: ”Ei se pure”.
Kävelin koiran luokse, koira tuijotti minua tiukasti silmiin. Sitten minä menin kyykkyyn ja kurottauduin kohti kalsareita. Tiedättekö sen äänen jonka saksanpainmenkoira päästää kun se leikisti varoittaa, sellainen korkealta lähtevä haukahdus? Koirasta lähti juurikin sellainen kiekaisu. Sitten se napsautti hampaitaan minun kalsareita kohti kurottuvien sormien välittömässä läheisyydessä.
Minä otin tätä jättipäätä poskinahoista kiinni ja vedin sen pään kiinni omaan nenääni. Totesin sille varsin vakuuttavasti että ne on minun kalsarit, ja että minä tarvitsen niitä. Asia tuli selväksi ja minä pääsin keräämään garderobini kasaan. Jos minä olen oikein käsittänyt niin tuossa kalsariepisodissa minä läpäisin jonkinlaisen testin ja nyt meillä on tuon tyttösen kanssa kaksi yhteistä lasta ja kohtalaisen kiireinen pieneläinklinikka.
– Tepponen